Olin 2-vuotias kohdatessani ensimmäisen suuren elämänkriisini. Vanhempani olivat päätyneet luovuttamaan minut lastenkotiin. Muistan, miten seisoin vastaanottohuoneeseen jätettynä järkytyksen, surun ja suuttumuksen vallassa. Ajatukseni tavoitti yllättävä ja lohduttava tietoisuus: “Taivaallinen Isä on kanssani, sisimmässäni. Voin puhua hänelle ja Hän auttaa minua.” Synkät tunteet eivät saaneetkaan minusta ylivaltaa. Noiden neljän lastenkodissa vietetyn vuoden aikana käynnit pyhäkoulussa ja kirkossa olivat hetkiä, jolloin sisimpäni oli levossa ja tunsin kuulumista perheeseen. “Nyt olen minun Isäni talossa, en ole hylätty.”