Hei,
olen Riitta
Rönnqvist

Olin 2-vuotias kohdatessani ensimmäisen suuren elämänkriisini. Vanhempani olivat päätyneet luovuttamaan minut lastenkotiin. Muistan, miten seisoin vastaanottohuoneeseen jätettynä järkytyksen, surun ja suuttumuksen vallassa. Ajatukseni tavoitti yllättävä ja lohduttava tietoisuus: “Taivaallinen Isä on kanssani, sisimmässäni. Voin puhua hänelle ja Hän auttaa minua.” Synkät tunteet eivät saaneetkaan minusta ylivaltaa. Noiden neljän lastenkodissa vietetyn vuoden aikana käynnit pyhäkoulussa ja kirkossa olivat hetkiä, jolloin sisimpäni oli levossa ja tunsin kuulumista perheeseen. “Nyt olen minun Isäni talossa, en ole hylätty.”

Tietoisuus Jumalan läsnäolosta ja huolenpidosta kantoi minua myöhemmin koululaisena, lukiolaisena, teologian opiskelijana, vaimona, seurakuntamuusikkona, äitinä, työelämän kehittäjänä ja tohtorikoulutettavana. Teini-iän kynnyksellä asuin jälleen oman äitini ja sisaruksieni kanssa. Äitini oli tuossa vaiheessa neljän lapsen yksinhuoltaja. Muistan, kuinka juuri pääministeriksi noussut Esko Aho luki tuolloin televisiossa madon luvut Suomen taloudesta ja ilmoitti sosiaalitukien leikkauksista. Äiti kävi mietteliääksi. Myöhemmin samalla viikolla hän ilmoitti meille lapsille, että söisimme enemmän kaurapuuroa ja käymme vähemmän ruokakaupassa, kunnes saamme taloutemme sopeutettua uuteen tilanteeseen.
 
Reilu 20 vuotta myöhemmin istahdin Nokian pääkonttorilla neuvottelupöytään, kun Nokia oli ajautunut vaikeaan tilanteeseen ja joutui irtisanomaan tuhansia työntekijöitä maailmanlaajuisesti. Vastapäätä minua istui samainen Esko Aho. Olin valmistunut joitain vuosia aikaisemmin teologian maisteriksi ja tehnyt graduni Nokialle sosiaalieettisesti kestävästä työntekijöiden sitouttamisesta. Olin saanut toimeksiannon lähteä tekemään väitöskirjaa silloisen työnantajani Nokian tavasta tukea työnsä menettäneitä yksilöitä. Aho oli ollut mukana ideoimassa irtisanotuille suunnattua tukiohjelmaa ja hän oli yksi ensimmäisistä haastateltavistani. Työurani oli vienyt minut tutkimaan teologin silmin haastavimpia työelämän tilanteita ja sitä, miten vahvempi voi oppia kantamaan vastuuta heikomman tilanteesta vaikeissa muutoksissa. Tein siirtymäopinnot Aalto-yliopistoon ja viimeistelen parhaillaan tohtoriopintojani muutosjohtamisen alalta.
 
Kun kokoonnuimme elokuussa “Seurakunta arkielämän keskellä”-ehdokasryhmän kanssa Nummelan seurakuntatalolle, sain tutustua moniin vihtiläisiin, jotka ovat tavallani asettuneet seurakuntavaaleihin ehdolle. Keskustelimme ajatuksistamme liittyen kirkon tehtäviin Vihdissä. Totesimme että seurakunta tekee Vihdissä jo paljon hyvää ja jaoimme päämäärän kehittää seurakuntaa yhä enemmän ihmisten arkeen vaikuttavaksi yhteisöksi. Eräs paikallinen vaikuttaja totesi osuvasti: “Jos lakkaamme muistamasta yhteisönä, mistä hyvät asiat keskuudessamme ovat vuosisatojen ajan kummunneet ja hylkäämme kirkon sanoman, emme voi odottaa, että hyvä keskuudessamme säilyy”.
 
Näissä seurakuntavaaleissa haluan antaa kasvot ihmiselle, jota kirkon sanoma on kantanut mahdottomista tilanteista parantumiseen ja kasvuun. Kirkon sanoma on valanut uskoa Jumalan huolenpitoon ja sen pohjalta tehdyt päätökset ovat kantaneet pitkälle elämässäni. Paikallista seurakuntaa tarvitaan Taivaallisen Isän käsinä ja jalkoina lasten, nuorten, perheiden, yksinäisten ja ikäihmisten keskellä, jotta elämän koettelemukset eivät muserra, vaan avaavat polun uuden löytämiseen ja yhteiseen kasvuun. Seurakunnan tulee uskaltautua löytää uusia tapoja, jolla se voi tulla vihtiläisten hengelliseksi olohuoneeksi, huolenpidon paikaksi sekä luovuuden ja ilon lähteeksi yhteisen kylämme keskellä. Jos tulen valituksi seurakuntavaltuustoon, haluan olla kehittämässä erityisesti vapaaehtoistyötä ja seurakunnan musiikkielämää, joka mahdollistaa yhteisöllisyyttä.